Kymmenen minuuttia ennen cosplay-kilpailua Yukin miekka katkesi kahtia.
Hän oli käyttänyt asuun neljä kuukautta – soturikuningatar pelistä, jota hän oli pelannut viisitoistavuotiaasta asti. Käsin ommeltu viitta, vanhaksi hopeaksi maalattu vaahtomuovipanssari ja kaksimetrinen miekka, josta oli nyt tullut kaksi metrin miekkaa.
”Ei, ei, ei”, hän kuiskasi.
”Onko tuo”, sanoi ääni hänen takanaan, ”lääketieteellinen hätätilanne?”
Hän kääntyi. Naapuripöydän kaveri – se, joka myi käsin maalattuja miniatyyrejä – piteli liimapistoolia kuin kirurgi skalpellia.
”Olen Sam”, hän sanoi. ”Olen korjannut pahempiakin. Luultavasti.”
Leikkaus
Hän työskenteli nopeasti. Puutappi hänen esittelytelineestään, kolme kerrosta liimaa, vähän mustaa teippiä, vähän hopeamaalia hänen tarvikelaatikostaan. Yuki piteli paloja ja yritti olla huomaamatta, että Samin kyynärvarret olivat maalin peitossa ja että hän hyräili keskittyessään.
”Valmis”, hän sanoi neljä minuuttia ennen h-hetkeä. ”Älä heiluttele sitä. Älä nojaa siihen. Älä anna kenenkään halata sinua.”
”Siinähän on koko esitykseni.”
”Improvisoi sitten.”
Yuki tuli toiseksi. Hän nosti pokaalin kohti Samin pöytää hallin toiselle puolelle, ja Sam hurrasi kovempaa kuin kukaan muu.
Toinen päivä
Yuki toi hänelle seuraavana aamuna kahvia kiitokseksi. Sam antoi hänelle yön aikana maalaamansa miniatyyrin: pienen soturikuningattaren pienellä katkenneella miekalla, teipattuna kasaan.
Yuki katsoi sitä pitkään.
”Milloin sinä nukuit?”
”En nukkunut. Se kannatti.”
He viettivät iltapäivän kiertelemällä tapahtumaa yhdessä. Sam tunsi jokaisen pelin, jonka Yuki mainitsi. Yuki voitti hänet pelikoneella kolme kertaa peräkkäin, ja hän esitti olevansa murtunut. Ihmiset pyysivät Yukilta jatkuvasti kuvia, ja joka kerta hän vilkaisi, oliko Sam yhä siellä. Aina oli.
Jatkot
Tapahtuman jatkot pidettiin hotellin juhlasalissa, joka oli täynnä savukoneita ja haltioiksi pukeutuneita ihmisiä. Yuki oli vaihtanut panssarin yksinkertaiseen mustaan mekkoon ja tunsi itsensä yhtäkkiä ujoksi ilman asua, jonka taakse piiloutua.
Sam löysi hänet ikkunan luota.
”Näytät erilaiselta”, hän sanoi.
”Huonommalta?”
”Oikealta hahmolta. Panssari oli se asu.”
Se oli naurettava repliikki. Se myös toimi. Yuki nauroi, tarttui hänen maalitahraiseen käteensä ja veti hänet tanssilattialle, jossa DJ soitti pelimusiikkia remiksattuna joksikin, jonka tahtiin pystyi tanssimaan.
Myöhemmin, hiljaisella käytävällä juhlasalin ulkopuolella, Yuki suuteli häntä lohikäärmejulistetta vasten. Sam suuteli takaisin kuin olisi ajatellut sitä kaksi päivää – mitä hän myönsi tehneensä.
”Huoneeni on neljännessä kerroksessa”, Yuki sanoi.
”Onko miekka siellä?”
”Miekka on siellä.”
”Sitten minun pitäisi käydä katsomassa potilastani.”
Mitä neljännessä kerroksessa tapahtui, jää neljänteen kerrokseen. Miekka selvisi. Enimmäkseen.
Kolmas päivä
Viimeisenä päivänä he jakoivat Samin pöydän. Yuki myi hänen miniatyyrejään naurettavalla innolla, ja Sam myi yhdessä päivässä enemmän kuin koko edellisenä vuonna.
He asuvat eri kaupungeissa. Heillä on suunnitelma. Ensi vuoden tapahtuma, yhteensopivat asut – soturikuningatar ja seppä, joka takoi hänen miekkansa.
Sam rakentaa sitä jo. Se ei katkea.
