Riikka oli ollut naimisissa Jussin kanssa yksitoista vuotta. Hän työskenteli ohjelmistoyrityksessä Tampereella ja lähti joka syksy samaan konferenssiin Tallinnaan. Yleensä hän nukkui laivalla.
Sillä kertaa hän ei nukkunut. Kannella seisoi mies, joka tarjosi hänelle kahvia termoksesta ja kysyi, miksi hän näytti siltä kuin olisi paossa. Tõnu oli virolainen arkkitehti. Hän puhui suomea lähes täydellisesti, pienellä hauskalla korostuksella.
Vanha kaupunki
Toisena iltana he kävelivät Toompean mäelle ja katsoivat kaupungin valoja. Hän suuteli Riikkaa kapealla kujalla, kiviseinää vasten, ja Riikka antoi sen tapahtua – ei, hän halusi sen tapahtuvan.
Tõnun asunnossa oli vinot lattiat ja kirjoja joka paikassa. Mitä siellä tapahtui, Riikka pitää itsellään.
Kolmas päivä
Kolmantena aamuna, aamiaisella, Tõnu sanoi: ”Sinä olet täällä niin vapaa. Kotona et varmaan ole tällainen.”
Hän tarkoitti sen kohteliaisuudeksi. Riikka kuuli siinä jotain muuta. Tõnu oli rakastunut naiseen, jota ei ollut olemassa – konferenssiversioon, joka ei pessyt pyykkiä eikä riidellyt laskuista. Ja Riikka tajusi, että hänkin oli ollut rakastunut juuri siihen naiseen. Itseensä, sellaisena kuin oli unohtanut olevansa.
Takaisin
Paluulaivalla hän seisoi kannella yksin. Hän ei kirjoittanut Tõnulle. Hän kirjoitti Jussille: Varaatko meille huoneen Tallinnasta kuukauden päästä? Vain meille kahdelle.
Jussi vastasi minuutissa: Mitä on tapahtunut?
Hän ei ole kertonut. Ehkä joskus. Mutta kuukautta myöhemmin he kävelivät yhdessä Toompean mäelle, ja Riikka veti miehensä samalle kapealle kujalle ja suuteli häntä kiviseinää vasten.
”Mistä tämä tuli?” Jussi kysyi hengästyneenä.
”Löysin jotain, minkä olin hukannut”, hän sanoi. Se oli totta, vaikkei koko totuus.
