Mikko oli puhunut siitä kolme vuotta, aina myöhään illalla ja aina puoliksi vitsillä. Sanna oli nauranut, sitten vaiennut, sitten alkanut kysyä. Marraskuussa hän varasi kaksi vierekkäistä huonetta hotellista Helsingin Kampissa.
”Sinä et ole samassa huoneessa”, hän sanoi. ”Sinä istut viereisessä. Ja kuuntelet.”
Säännöt
Vieras oli nimeltään Joonas. Hän oli jazzpianisti, jonka Sanna oli tavannut eräässä klubissa Kalliossa ja jonka kanssa hän oli viestitellyt viikkoja. Mikko tunsi hänet vain kättelystä hotellin aulassa.
Viereisessä huoneessa oli yksi nojatuoli, ikkunan vieressä. Sanna asetti sen seinää vasten ja ojensi Mikolle puhelimen.
”Minä soitan sinulle. Puhelu on auki koko ajan. Sinä et sano mitään, ellen kysy. Jos jokin tuntuu väärältä, kenelle tahansa meistä, sanot lumi, ja kaikki loppuu.”
Hän suuteli Mikkoa poskelle ja sulki oven.
Ääni
Puhelin soi kaksi minuuttia myöhemmin.
Mikko kuuli kaiken. Lasien kilahduksen. Joonaksen matalan naurun. Sannan äänen, joka muuttui hitaasti – pehmeni, hidastui, katkeili. Hän kuuli kankaan kahinaa ja jotain, mikä saattoi olla vetoketju. Hän ei nähnyt mitään, ja juuri siksi kaikki oli valtavaa. Jokainen ääni muuttui kuvaksi hänen päässään.
Välillä Sanna kumartui puhelimen lähelle ja kuiskasi:
”Kuuletko minua?”
”Kuulen.”
”Hyvä. Älä lopeta kuuntelemista.”
Hän ei lopettanut. Seinä heidän välissään oli ohut. Joskus hän kuuli saman äänen kahdesti: puhelimesta ja seinän läpi. Mitä sen jälkeen tapahtui, jää siihen huoneeseen.
Ovi
Kun Joonas oli lähtenyt, Sanna avasi välioven. Hän istui Mikon syliin nojatuoliin, puhelin yhä kädessä.
”Nyt sinä kerrot”, hän sanoi. ”Mitä kuvittelit. Kaiken. Minä kerron, kuinka lähellä olit.”
Mikko kertoi. Mustasukkaisuudesta, joka tuli ja meni minuutissa. Ylpeydestä, joka jäi. Siitä, ettei ollut koskaan kuullut hänen ääntään sellaisena.
Nykyään Sannan puhelimen soittoääni on vaihdettu. Kun se soi tietyllä tavalla, Mikko hiljenee kesken lauseen. Hän tietää, että nyt pitää vain kuunnella.
