Mara oli ollut tatuoija kuusi vuotta ja gootti paljon pidempään, ja koko sinä aikana hän oli kehittänyt täsmälleen yhden treffisäännön: ei toisia treffejä miehen kanssa, joka kutsui hänen tyyliään ”vaiheeksi”.
Useimmat eivät edes päässeet toisille treffeille. He pitivät kuvista – mustasta pitsistä, hopeasormuksista, tummasta huulipunasta – ja istuivat sitten kahvilassa häntä vastapäätä näyttäen siltä kuin olisivat tilanneet jotain tulista ja katuneet.
Daniel oli erilainen jo ensimmäisestä viestistä. Hän ei aloittanut sanoilla ”moi kaunis” tai kommentilla huulipunasta. Hän kirjoitti: Profiilisi mukaan rakastat viktoriaanisia hautausmaita. Highgate vai Père Lachaise? Valitse huolella, tämä ratkaisee kaiken.
Hän hymyili puhelimelleen ensimmäistä kertaa viikkoihin.
Ensitreffit
He tapasivat kylmänä lokakuun torstaina kynttilöin valaistussa baarissa, jossa The Cure soi vähän liian kovaa. Hän oli pidempi kuin kuvissa, pukeutunut yksinkertaiseen mustaan takkiin ja näytti hieman hermostuneelta, mistä Mara piti enemmän kuin oli odottanut. Hän oli lukenut baarin historiasta ennen tuloaan. Hän kysyi Maran tatuoinneista – ei mitä ne tarkoittivat, vaan mikä niistä oli sattunut eniten ja minkä hän piirtäisi uudestaan.
”Korppi olkapäässä”, Mara sanoi. ”Piirsin sen yhdeksäntoistavuotiaana. Se on kamala. Rakastan sitä.”
”Saanko nähdä sen?”
Mara veti hihan pitsiä sivuun, vain vähän. Daniel katsoi sitä pitkään, vakavasti, niin kuin maalauksia katsotaan.
”Ei se ole kamala”, hän sanoi. ”Se on rehellinen.”
Kukaan ei ollut koskaan sanonut niin mistään, mitä Mara oli tehnyt.
Kävely
Baarin jälkeen he kävelivät vanhan kaupungin läpi, kirkkojen ja suljettujen kirjakauppojen ohi. Alkoi sataa – sitä pehmeää, usvaista sadetta, joka saa katulamput hehkumaan. Mara odotti hänen valittavan. Sen sijaan Daniel pysähtyi holvikaaren alle, veti takkinsa hupun päähän ja sanoi: ”Tämä on täsmälleen sitä säätä, miltä soittolistasi kuulostaa.”
Mara nauroi, kunnolla, sellaista naurua, joka yllättää itsensäkin. Ja sitten he seisoivat hyvin lähekkäin vanhan kivikaaren alla, sade valui aivan heidän takanaan, ja Mara haistoi setrin ja kylmän ilman Danielin takissa.
Mara suuteli häntä ensin. Ensin hitaasti, kokeillen, ja sitten ei lainkaan hitaasti. Danielin käsi löysi hänen alaselkänsä pitsin päältä, varovasti, kuin hän olisi esittänyt kysymyksen. Mara vastasi vetämällä hänet lähemmäs.
Kynttilänvalo
Maran asunto oli studion yläkerrassa, täynnä kynttilöitä, vanhoja kirjoja ja Lenore-nimisen kissan, joka paheksui kaikkia. Daniel oli virallisesti paheksuttu kymmenessä sekunnissa, minkä Mara otti hyvänä merkkinä.
Hän sytytti kynttilät yksi kerrallaan, kun Daniel selaili hänen luonnosvihkojaan. Kun Mara kääntyi, Daniel piteli piirrosta yöperhosesta, jossa oli pääkallokuvio.
”Tatuoi tämä minuun joskus”, hän sanoi.
”Se on iso sitoumus ensitreffeille.”
”En aio antaa tämän olla ensitreffit kovin pitkään.”
Mara käveli huoneen poikki, otti luonnosvihon hänen käsistään ja laski sen pois. Kynttilänvalo pehmensi kaiken – Danielin kasvot, Maran mekon mustan pitsin, ikkunaa pitkin valuvan sateen. Daniel suuteli hänen kaulaansa aivan korvan alta, ja Mara tunsi sen koko selkärankaa pitkin.
Mitä sen jälkeen tapahtui, jäi heidän kahden ja Lenoren väliseksi, ja Lenore poistui huoneesta protestina. Tärkeintä oli tämä: kun Mara heräsi aamunkoitteessa, kynttilät olivat palaneet loppuun, Daniel oli yhä siellä, ja kerrankin hän ei halunnut teeskennellä, ettei sillä ollut merkitystä.
Kuusi kuukautta myöhemmin
Yöperhonen on nyt Danielin kyynärvarressa. Mara piirsi sen, ja hänen kätensä tärisivät ensimmäistä kertaa vuosiin.
Daniel kysyy yhä hautausmaista. He kävivät Père Lachaisella keväällä.
Hän valitsi oikein.
