Bileet pidettiin vanhassa tehdashallissa Sörnäisissä. Jere oli lukenut niistä vuoden ja ostanut lipun kolme kertaa ja perunut sen kahdesti. Kolmannella kerralla hän meni.
Ovella häntä odotti kyltti: Kysy ensin. Ei tarkoittaa ei. Kukaan ei tuomitse.
Aino
Hän näki Ainon baaritiskillä. Pitkä, mustat hiukset tiukalla poninhännällä, nahkahame ja valkoinen paita. Hän joi teetä. Kaikki ympärillä tuntuivat madaltavan ääntään hänen lähellään.
Kun Jere oli tuijottanut puoli tuntia, Aino kääntyi ja sanoi rauhallisesti:
”Joko sinä tulet tänne tai lopetat tuijottamisen.”
Hän meni.
Keskustelu
Ennen mitään muuta Aino halusi puhua. He istuivat sohvalla nurkassa melkein tunnin. Mitä Jere etsi. Mitä hän pelkäsi. Mikä ei koskaan tulisi kysymykseen. Aino kuunteli kuin lääkäri ja katsoi kuin kissa.
Sitten hän otti laukustaan kaistaleen mustaa samettia.
”Tämä on sääntö”, hän sanoi. ”Sidon tämän silmillesi. Niin kauan kuin se on paikallaan, minä päätän. Minne menet, milloin puhut, mitä tunnet. Jos haluat lopettaa, otat siteen pois ja sanot sametti. Se loppuu heti, ja kukaan täällä ei katso sinua kieroon. Lupaan sen.”
”Entä jos en ota sitä pois?”
”Sitten opit itsestäsi jotain.”
Sametti oli lämmin ja pehmeä. Maailma katosi.
Pimeässä
Pimeässä kaikki oli suurempaa. Musiikki. Ihmisten äänet. Hänen oma hengityksensä. Ja Ainon ääni, joka tuli välillä läheltä, välillä kaukaa, ja jota hän oppi seuraamaan kuin majakkaa. Aino johdatti häntä kädestä, pysäytti, käski odottaa. Hän kosketti harvoin, ja jokainen kosketus tuntui pimeässä kymmenkertaisena. Mitä takahuoneessa tapahtui, jää sinne.
Kello kolme Aino irrotti siteen itse. Valo sattui silmiin. Hän hymyili.
”Hyvin tehty. Pidä se.”
Side on Jeren yöpöydän laatikossa. Hän ei ole koskaan käyttänyt sitä yksin. Hän säästää sitä seuraavaan kertaan, kun Aino taas sanoo: ”Sulje silmäsi.”
