Hissi pysähtyi nykäyksellä yhdeksännen ja kymmenennen kerroksen väliin. Valot välähtivät. Hälytysnapista vastasi väsynyt ääni: ”Huoltomies tulee. Noin neljäkymmentä minuuttia.”
Teemu katsoi naista, joka seisoi hissin toisessa nurkassa. Hän oli nähnyt tämän rappukäytävässä: viisikymppinen, lyhyt harmaa tukka, aina tyylikäs, aina vähän etäinen. Leena, yhdeksäs kerros.
”No”, Leena sanoi ja laski kauppakassinsa lattialle. ”Pelataanko jotain?”
Peli
Säännöt olivat yksinkertaiset. Leena kysyy. Teemu vastaa rehellisesti. Ja jos Leena käskee jotain, Teemu tekee sen – tai sanoo punainen, ja peli loppuu heti.
Ensimmäiset kysymykset olivat viattomia. Mistä hän on kotoisin. Mitä hän tekee työkseen. Sitten ne muuttuivat.
”Mitä sinä toivot, ettei kukaan koskaan tiedä sinusta?”
Hän vastasi. Hän ei tiennyt miksi.
”Istu lattialle”, Leena sanoi. Hän istui. ”Katso minua. Älä katso pois ennen kuin sanon.”
Hän ei katsonut pois neljäänkymmeneen minuuttiin.
Ovi aukeaa
Kun huoltomies sai hissin liikkeelle, Leena nosti kassinsa ja astui ulos yhdeksännessä kerroksessa. Ovella hän kääntyi.
”Jos haluat jatkaa peliä”, hän sanoi, ”koputa ovelleni torstaina yhdeksältä. Tuo lista mukanasi. Mitä haluat. Mitä et koskaan. Kuinka pitkälle.”
Ovi sulkeutui.
Torstait
Teemu kirjoitti listan kolme kertaa ennen kuin uskalsi koputtaa. Leena luki sen hitaasti keittiön pöydän ääressä, alleviivasi pari kohtaa lyijykynällä ja nyökkäsi.
Nyt torstait ovat hänen. Leena päättää, missä Teemu istuu, milloin hän puhuu, kuinka kauan hän odottaa polvillaan ikkunan vieressä, josta näkyy koko kaupunki. Hän koskee harvoin, aina tarkasti. Se mitä yhdeksännessä tapahtuu, jää yhdeksänteen.
Teemu käyttää edelleen hissiä. Joka kerta, kun se ohittaa yhdeksännen kerroksen, hänen sydämensä hypähtää. Ja joskus, hyvin harvoin, hän painaa hätäpysäytystä vain kuullakseen hiljaisuuden.
