Ensimmäinen viesti tuli kello 6.12 aamulla.
Otitko taas mun laturin?
Lukas, puoliunessa Hampurissa, tuijotti näyttöä. Hän ei tuntenut ketään, jolla olisi ollut se numero. Hän kirjoitti: Taidat olla väärän ihmisen kanssa. Mutta olen pahoillani laturista.
Vastaus tuli minuuttia myöhemmin. Voi ei. Anteeksi!! Sain uuden puhelimen ja siskoni numero eroaa yhdellä numerolla. Huomenta, tuntematon.
Huomenta, hän kirjoitti. Ja siihen sen olisi pitänyt loppua.
Viestejä ennen kahvia
Seuraavana aamuna tuli toinen. Päivitys: siskollani oli laturi. Oikeus voitti.
Hän nauroi ääneen tyhjässä keittiössään.
Naisen nimi oli Ines. Hän oli 29, sairaanhoitaja Lissabonissa ja teki aamuvuoroja. Hän piti kamalasta tosi-tv:stä, talviuinnista meressä ja väittelystä siitä, kuuluuko ananas pizzaan (kuuluu, hän sanoi, ja jokainen, joka on eri mieltä, on pelkuri). Lukas oli 32, insinööri, sellainen mies, joka piti huonekasvit hengissä ja unohti soittaa äidilleen.
Viikossa huomenviesteistä oli tullut rituaali. Ines kirjoitti ennen vuoroaan; Lukas vastasi ensimmäisen kahvinsa ääressä. Sitten hyvänyönviestit. Sitten ääniviestit, koska Ines sanoi kirjoittamisen olevan ”liian hidasta mun ajatuksille”.
Hänen äänensä oli matalampi kuin Lukas oli odottanut, ja hän nauroi kesken lauseiden.
Kuva
He eivät olleet koskaan lähettäneet kuvia. Siitä oli tullut heidän välinen vitsinsä – mysteeri on parasta – kunnes eräänä joulukuun iltana Ines kirjoitti: Haluan tietää, miltä näytät, kun hymyilet mun viesteille.
Lukas lähetti kuvan: keittiö, huono valaistus, sotkuinen tukka, aito hymy. Inesin vastaus kesti kolme minuuttia.
Oi. Voi ei. Tämä on ongelma.
Miksi?
Koska nyt haluan nähdä sen livenä.
Ines lähetti omansa minuuttia myöhemmin – tummat kiharat, pisamat, sairaalan kaulanauha, väsyneet silmät ja leveä virne. Lukas katsoi sitä pitkään.
Varovaisesti
Lukaksella oli ystävä, joka oli menettänyt kaksituhatta euroa netistä löytämälleen ”tyttöystävälle”, joka tarvitsi aina rahaa lentolippuun, jota ei koskaan ostettu. Joten hän oli varovainen, ja niin oli Ineskin. He soittivat videopuhelun ennen mitään muuta. Ines näytti näkymän parvekkeeltaan – aito, erehtymättömästi Lissabon. Lukas näytti hänelle Hampurin harmaan sateen.
Kukaan ei pyytänyt rahaa. Kenellekään ei tullut äkillistä hätätilannetta. He vain puhuivat kolme tuntia, kunnes Inesin puhelimesta loppui akku, ja hän kirjoitti läppäriltä: Laturi. Sisko. Taas.
Lissabon
Lukas lensi Lissaboniin maaliskuussa ja varasi oman hotellin, koska se tuntui oikealta. Ines tuli häntä vastaan saapuvien aulaan pahvikyltin kanssa, jossa luki HUOMENTA, TUNTEMATON.
He olivat kiusaantuneita täsmälleen kymmenen minuuttia. Sitten Ines tarttui hänen käteensä vetääkseen hänet täyteen raitiovaunuun, eikä päästänyt irti.
Sinä iltana, kattoterassilla Alfaman yllä, joen muuttuessa kultaiseksi, Ines sanoi: ”Aion suudella sinua nyt. Onko se okei?”
”Olen odottanut neljä kuukautta, että kysyt.”
Hän maistui suolalta ja viiniltä. Loppuilta – kapeat kujat, Lukaksen hotellihuone, avoin ikkuna ja kaupungin äänet – jää heidän väliseksi.
Seuraavana aamuna Lukas heräsi ensin. Hän otti puhelimensa, hymyili ja lähetti viestin naiselle, joka nukkui hänen vieressään.
Huomenta, tuntematon.
