Alex oli 24, vietti kesää Lissabonissa harjoittelijana arkkitehtitoimistossa, ja hän pelkäsi Helenaa kuollakseen.
Helena oli 41, vanhempi osakas, ja hän johti toimistoa niin kuin jotkut johtavat orkestereita – rauhallisesti, tarkasti ja ilman pienintäkään kärsivällisyyttä hölynpölyä kohtaan. Hän pukeutui pellavaan, hopeakorvakoruihin eikä käyttänyt meikkiä, ja kun hän katsoi piirustuksiasi, hän hiljeni tavalla, joka tuntui tuomiolta.
Alexin ensimmäisellä viikolla Helena katsoi hänen porrasehdotustaan kokonaisen minuutin ja sanoi sitten: ”Pelkäät tyhjää tilaa. Älä pelkää. Tyhjässä tilassa ihmiset hengittävät.”
Alex ajatteli sitä lausetta päiväkausia.
Myöhäiset illat
Heinäkuussa toimistolla oli kilpailun määräaika. Kaksi viikkoa he jäivät myöhään, koko tiimi, sitten yhä harvemmat, kunnes eräänä iltana jäljellä olivat vain he kaksi, kaupunki humisi avoimista ikkunoista ja pullo vinho verdeä seisoi pienoismallipöydällä.
Helena kysyi hänen elämästään. Alex kertoi enemmän kuin oli aikonut – exästään, siitä, ettei tiennyt, oliko hän hyvä. Helena kuunteli kunnolla, niin kuin vanhemmat ihmiset joskus kuuntelevat, odottamatta omaa vuoroaan puhua.
”Olet hyvä”, hän sanoi lopulta. ”Et vain tiedä sitä vielä. Se on ikä.”
”Olitko sinäkin sellainen?”
Helena nauroi. ”Kaksikymmentäneljävuotiaana? Olin katastrofi. Olin rakastunut naimisissa olevaan kuvanveistäjään ja luulin surun olevan persoonallisuus.”
Alexkin nauroi, ja kun hän katsoi ylös, Helena katseli häntä ilmeellä, jota hän ei osannut tulkita.
Kattoterassi
He voittivat kilpailun. Toimisto juhli Helenan kattoterassilla – sitruunapuita täynnä, näkymä joelle. Keskiyöhön mennessä muut olivat lähteneet. Alex jäi auttamaan lasien kantamisessa, mikä oli surkea tekosyy, ja sen he tiesivät molemmat.
Helena seisoi kaiteen luona valkoisessa mekossa, paljain jaloin, ja katseli valoja veden yllä.
”Olet katsonut minua koko kesän”, hän sanoi kääntymättä.
Alex tunsi kasvojensa kuumenevan. ”Anteeksi. En tarkoittanut saada oloasi epämukavaksi.”
”En sanonut, että oloni oli epämukava.” Helena kääntyi. ”Sanoin, että olet katsonut.”
Helena oli se, joka päätti. Sen Alex muistaisi myöhemmin – että hän oli täysin varma itsestään, täysin rauhallinen, ja että hän kysyi: ”Haluatko tätä? Oikeasti?” ja odotti rehellistä vastausta.
”Haluan.”
Helena suuteli häntä hitaasti, kuin joku, jolla ei ollut minnekään kiire. Hänen kätensä oli viileä Alexin niskaa vasten. Sitruunapuut liikkuivat lämpimässä tuulessa.
Loppuyö kuului heille kahdelle, avoimelle terassin ovelle ja alhaalta kuuluville kaupungin äänille. Alex oppi, että itsevarmuus on maailman viehättävin asia – ja että tyhjässä tilassa ihmiset todella hengittävät.
Syyskuu
He tiesivät molemmat, että se oli yksi kesä. Helena sanoi sen jo ensimmäisenä aamuna kahvin ääressä, ystävällisesti ja ilman draamaa, ja Alex rakasti häntä vähän sen rehellisyyden takia.
Alexin viimeisenä päivänä Helena antoi hänelle takaisin porraspiirustuksen, jossa oli muutettu yksi viiva – hän oli pyyhkinyt puolet askelmista ja jättänyt keskelle avoimen tasanteen täynnä valoa.
Alle hän oli kirjoittanut: Älä pelkää tyhjää tilaa.
Alexilla on se kehystettynä työpöytänsä yllä.
